Month: joulukuu 2014

Professori Janne Saarikiven puhe uusille ylioppilaille

image

Professori, kielentutkija Janne Saarikivi puhui uusille ylioppilaillemme itsenäisyyspäivä- ja ylioppilasjuhlassamme 5.12.2014.

Hyvät tulevat ylioppilaat ja omaiset, arvoisa rehtori ja opettajat, hyvät lukiolaiset!

Haluan puhua teille elämän ja maiden rajoista ja rajapyykeistä, taitekohdista, aluista ja lopuista.

Aloitan siitä, miten tärkeiden asioiden välillä ei aina ole tarkkoja rajoja. On esimerkiksi olemassa sellainen asia kuin päivä ja sellainen asia kuin yö, mutta näiden kahden välillä ei ole selvää rajaa. Voimme sopia, että iltahämärä vaihtuu yöksi ja aamurusko päiväksi jollakin tietyllä täsmällisellä kellonlyömällä, sanoa esimerkiksi, että aamu alkaa kello kuusi tai kello seitsemän ja sitä ennen on yö, mutta todellisuudessa valo ja pimeys vaihtelevat liukuvasti. Seisomme ja katsomme maisemaa, jossa valo muuttuu pimeydeksi ja pimeys valoksi. Se, näemmekö pimeää, hämärää vai valonkajastusta, riippuu asennosta, asenteesta, odotuksista ja ympäristön mielipiteistä.

Koska maailmassa ei ole selviä rajoja, on elämämme jokainen päivä hyvästijättöä ja uuden tervehtimistä. Sellainen on tämäkin päivä. Te lukiolaiset ja ylioppilaat, ette enää ole lapsia. Te tervehditte nuoruutta ja olette matkalla kohti aikuisuutta. Teette hidasta hyvästijättöä lapsuuden vastuuttomuudelle ja viattomuudelle, elätte odotusten, voimantunnon ja mahdollisuuksien aikaa, joka samalla on myös ahdistusten ja epävarmuuden aika. Vähä vähältä muututte aikuisiksi, joilla on rahaa, asema ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, itsevarmuus ja maailmankuva, mutta jolla on myös vastuu omasta ja toisten, työyhteisön tai perheen elämästä, menetettyjen mahdollisuuksien suru ja raskaus sekä nopeasti hupenevat päivät. Reilun kahden vuosikymmenen kuluttua, jos teille käy jotenkin samoin kuin minulle, teette hidasta hyvästijättöä nuoruudelle, ellette ole sitä aiemmin ehtineet sitä tehdä.

Lopuksi hyvästelemme aikuisuuden ja vanhuudenkin. Yksi kerrallaan jätämme elämämme, kaiken mitä meillä on. Saamme sen ilmaiseksi ja lahjana ja menetämme joka tapauksessa. Ihailemme kaikkea jonkin ajan, nautimme tai kärsimme. Mitään emme ota mukaan. Kaikella on niin lopulliset rajat. Mutta vielä tänään ei ole se päivä. Tänään on toinen raja, lapsuuden ja nuoruuden, aikuisuuden, koulun ja korkeakoulun, kodin ja kodista lähdön raja.

Täällä Suomessa on niin, että ylioppilaslakin saaminen on tärkeä etappi matkalla lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Se on siirtymäriitti, jollaisia on kaikissa yhteiskunnissa. Monella teistä ovat vanhemmat joskus painaneet ylioppilaslakin päähänsä, ja nyt on teidän vuoronne. Ei ole aivan merkityksetön ajatus, että teidän jälkeennekin tulee taas toisia lakkipäisiä ylioppilaita. Siksi lakki, jota tänään kannatte, ei ole pelkkä päähine, vaan symboli ja rajapyykki, joka seisoo elämän taitekohdassa ja sukupolvien välissä.

Lakki, joka päähänne on tänään pantu, symboloi uutta itsenäistä täysi-ikäisen, vastuullisen kansalaisen elämää. Toivon, että sen elämän itsenäisyydessä on enemmän mahdollisuuksia ja iloja, itsensä toteuttamista ja yhdessä vietetyn ajan lämpöä kuin vastuun painoa ja välttämättömyyden tuskaa. Pelkkää hyvää ei täällä kukaan saa, vaan onnellisimmassa elämässäkin on varjot. Silti sellainen asia kuin onni tai siunaus, on olemassa. Sitä toivotan teille runsain mitoin tänään, elämän onnea ja kepeyttä, unohtumatonta nuoruutta.

Huomenna kaikkialla maassamme liehuvat liput itsenäisyyspäivän kunniaksi. Silloinkin juhlimme itsenäisyyttä, tällä kertaa kansakuntana ja valtiona. Sekin on vastuun ja vapauden, syntymän ja sattuman, liukuvien ja symbolisten rajojen, historian kulun juhla. Silloinkin muuttuu pala kangasta symboliksi arvoista ja kokemuksista, joiden pukeminen sanoiksi ei ole helppoa. Kangasta ei kylläkään kanneta päässä, vaan se vedetään salkoon marssilaulujen soidessa.

Itsenäisyys on jotakin saavutettua. Se on aina taistelun tulos. Ylioppilaslakki oikeuttaa tiettyyn itsenäisyyteen, mutta sen saaminen edellyttää vuosikausien mittaista opiskelua ja osallistumista valtakunnalliseen kokeeseen. Valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen kuvataan sekin usein uhrausten tuloksena, sotaveteraanien taistelujen palkkiona, yhteisöllisen ristiriidan, kivun ja sovinnon kautta saavutettuna voittona.

Itsenäisyys on kuitenkin usein myös jotakin pakotettua. Kerta toisensa jälkeen joutuu aikuinen katkerana toteamaan, että asiat on hoidettava itse, koska kukaan muukaan ei niitä hoida. Yhteiskunnassamme täytyy nykyään olla itsenäinen monessa sellaisessa asiassa, missä ennen riitti yhteisöllistä tukea. Opiskelu, ammattiin oppiminen ja siihen liittyvä persoonallisuuden kasvu, lasten kasvattaminen ja vanhustenhoito ovat nykyisin enemmän yksilön ja oman valinnan asioita, siinä missä joskus menneisyydessä koko kylä oli apuna. Jos minun ylioppilaaksi tullessani keväällä 22 vuotta sitten saattoi arvella voivansa miten kuten selvitä yhteiskunnan maksaman opintotuen avulla, ei nykyajan nuori voine enää olla niin optimistinen. Oman tulevaisuuden valitseminen ja siihen liittyvä itsenäisyys ei ole pelkkää vapautta, vaan myös ulkoa pakotettua vastuuta, joka tulee pyytämättä ja toivomatta.

Suomen valtio ei sekään maailman mittakaavassa ole kovin suuri, vanha tai voimakas, mutta sillä on hoidettavanaan monia asioita, joita kukaan muu ei hoida. Lähinnä vain Suomessa puhutaan suomen kieltä, vain täällä lauletaan opitaan laulamaan lauluja suomeksi, vain täällä elää sellainen muistojen, käyttäytymisen ja sosiaalisten suhteiden kokonaisuus, joka on suomalainen kulttuuri.

Suomen valtio, jos sen olemassaololle on jokin syy, on olemassa tämän suomalaisen kulttuurin säilyttämiseksi, ei peliteollisuuden ylläpitämiseksi, ei yritysten menestystarinoiden kertomiseksi, ei talvisodan muistelemiseksi, ei huippu-urheilijoiden voittojen hehkuttamiseksi. Tätä kaikkea Suomessa kyllä on, mutta jotain sellaista on myös Ruotsissa, Virossa, Namibiassa tai Tonga-saarilla. Sen sijaan vain Suomessa vallitseva kulttuuri on voittopuolisesti suomalainen.

Ja kyllä, suomalaisella kulttuurilla ei ole selviä rajoja kuten yöllä ja päivällä ei ole selviä rajoja ja silti rajojen puuttuminen ei tee sitä olemattomaksi. Lähes kaikki siitä, mitä ympärillämme on, vaatteemme, tämän talon rakennustapa, mielessämme olevat myytit ja melodiat, sanat ja käsitteet ovat historialtaan kansainvälisiä, Suomen rajojen ulkopuolelta tulleita. Mutta silti niiden kokonaisuus on kullakin hetkellä ainutlaatuinen suomalainen todellisuus.

Olen ammatiltani kielitieteilijä ja melko paljon pohtinut sitä, mikä on suomen kielessä ainutlaatuista, kaikista muista maailman kielistä poikkeavaa, sitä mikä tekee meistä suomalaisia. Se on asia, josta voisin puhua pitkäänkin. Voisin kertoa teille siitä, miten jokainen suomen kielen sana assosioituu johtosuhteiden ja riimien kautta moniin toisiin käsitteisiin, jotka muodostavat tajuntamme kudelman. Miten sana tukka voi liittyä tukkoon ja tukkeutumiseen, tai tuoda mieleen kukan, sukan ja hukan. Miten laulaminen voi suomen kielessä olla myös lauleskelemista tai laulahtamista ja miten tuollaista verbin johdostyypin ilmaisemaa niin sanottua aspektuaalista eroa lienee lähes mahdotonta ilmaista vaikkapa englanninkielisessä käännöksessä. Miten suomen puhujat käyttävät liitepartikkeleja, sellaisia kuin sanoissa onhan, onkin, onpa, ilmaisemaan myönteistä tai kielteistä suhdetta tapahtumiseen tai aikaisemman tietonsa nyansseja, ja miten naapurikielissämme ei vastaavaa järjestelmää ole.

Suomen kieli on syntynyt tuhansia vuosia kestäneessä prosessissa, jossa sen esimuodot ovat kulkeutuneet tänne idästä sekä ihmisten että varsinkin kulttuurivaikutusten siirtyessä paikasta toiseen, ihmisryhmien assimiloituessa toisiinsa ja erilaisten kulttuurimuotojen kontaktoidessa. Juuriimme kuuluu Euraasian pohjoisosien havumetsien metsästäjä-keräilijöiden vaelluksia, rautaa takoneiden varhaisten germaanien mytologiaa, shamaanirummun pauketta, varhaisten slaavien ja paavin kilpailevaa kristillistä lähetystyötä, saksalaisen romantiikan myöhäisenä kukkana puhjennut nationalismi, Kalevalan runojen keruu Suomen rajojen takaa ja karjalankielisen kulttuurin tulkitseminen suomalaiseksi eepokseksi, länsimaisen teollistumisen ja kaupungistuminen sosiaalinen historia, ruotsinkielisten eliittien vähittäinen suomenkielistyminen kansallisromanttisten ja nationalististen ideologioiden hengessä, sotiminen saksalaisten keisarien ja natsien, venäläisten kommunistien välissä, amerikkalaisperäisen kulutuskulttuurin, individualismin, konsumismin, kapitalismin, hiihdon, populaarimusiikin, tv-sarjojen, ohjelmointikielten, maahanmuuton ja kännykän applikaatioiden historiaa. Kaikesta tästä on mahdotonta ja tarpeetonta yrittää etsiä suomalaisuuden ydintä. Riittää, että ymmärrämme historian pituuden ja syvyyden, sen tietyn sattumanvaraisuuden. Sen, että meidät on hyvin pitkälti tehnyt meitä ympäröivä aika ja kulttuuri, edeltävät sukupolvet, joiden valinnoista emme ole missään vastuussa.

Voimme katsoa kohtaloamme kiitollisuudella tai katkeruudella, mutta muuttaa sitä voimme vain vähän. Mielekäs maailmankatsomus rakentuu kohtalonsa hyväksymisestä. Olemme suomalaisia, ja sitä emme voi paeta. Juhlimme suomalaisuutta, vaikka emme ole valinneet suomalaisuutta. Ja kannamme vastuuta suomalaisuudesta, jonka valtiollinen historia on lyhyt, mutta kulttuurinen historia pitkä. Suomen valtio, kuten perhe, suku tai kotikaupunki on juhlan arvoinen, vaikka se ei aina olisi meille hyvä tai mieleinen.

Itsenäisyyteen, niin valtiolliseen kuin yksilön itsenäisyyteen, liittyy monia paradokseja. Se, joka on todella itsenäinen, hakeutuu riippuvuuteen muista. Hän hankkii itselleen yhteisön, työn, tyttö- tai poikaystävän, perheen, vaimon tai miehen, lapsia, ystäviä. Hän elää elämäänsä paitsi itselleen, myös muille ja saa palkaksi paitsi seuraa, myös voimaa, iloa, viisautta, elämän merkityksen, lohtua ja lämpöä.

Maailman valtioista suurimman osan itsenäisyys on sangen rajoitettua. Taloudellinen tulevaisuutemme riippuu kansainvälisistä markkinoista ja poliitikkojen yritykset taistella markkinavoimia vastaan ovat usein ponnettomia tai surullisen epäonnistuneita. Lainsäädännöstämme suuri osa tulee Euroopan Unionin direktiiveistä ja kansainvälisistä sopimuksista. Todella itsenäiset valtiot, sellaiset kuin Pohjois-Korea, ovat hyvin kurjia paikkoja elää. Niiden ympärillä on rajat piikkilangasta, muureista ja miinosista. Ne suojaavat ulkoa päin, ja pitävät kurjuuden sisällään. Sellaiset rajat taas, jotka läpäisevät ainakin jonkin verran, päästävät sisään ja ulos ihmisiä ja ajatuksia suojelevat ja lämmittävät paremmin. Voimme ajatella Suomen lipun ja ylioppilaslakin kevyttä kangasta kiitollisena, kun meidän ei tarvitse kantaa kypäröitä tai luotiliivejä.

Tulevaisuutemme edessä on aina menneisyyden ja tulevaisuuden pitkiä varjoja. Viime viikolla valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä esiintyi maailman parhaimpiin kuuluvan Oxfordin yliopiston tulevaisuudentutkimukseen erikoistunut professori. Hän arvioi, että ihmiskunnalla on ehkä 50 prosentin mahdollisuus selvitä hengissä kuluvasta vuosisadasta. Ja teidän, hyvät ylioppilaat, on pakko elää tällä vuosisadalla. Mikä kohtalo!

En ryhdy toistamaan kaikkea sitä, mikä meitä uhkaa, koska tiedätte sen liian hyvin. Ilmastonmuutos, elinympäristön köyhtyminen, asevarustelu, kansainväliset jännitteet, teknologian hallitsematon muutos ovat tästä esimerkkejä. Professori Stephen Hawking, joka on tullut tunnetuksi fysiikan popularisoijana, arvioi, että jo muutaman vuosikymmenen kuluttua koneet ja keinoäly ovat saattaneet kaapata vallan ympäriltämme ja orjuuttaa ihmisen lopullisesti.

Tulevaisuus pelottaa. Menneisyydestä tiedämme silti, että tulevaisuus ei koskaan ole sellainen kuin luulemme. Minä en ole mikään vanha mies, mutta sinä keväänä kun marssin ylioppilaslakki päässäni ulos lukiosta, ei kukaan olisi voinut ennustaa esimerkiksi kännyköiden tai Internetin voittokulkua. Ei ollut www-sivuja tai euroja, ei suomalaista rap-musiikkia tai peliteollisuutta. Sosiaalista mediaa, jossa nykyisin vietämme tuntikausia joka päivä, ei osattu edes kuvitella.

Myös te, hyvät ylioppilaat tulette elämään ennen kaikkea sellaista elämää, jota emme osaa kuvitella. Tulette ylittämään rajoja, joita emme näe vielä, ja teitä tulevat pelottamaan pilvet, jotka eivät ole vielä nousseet taivaalle. Siksi levätkäämme tänään hetki aikuisuuden aamuhämärän juhlassa. Katsokaamme valoa, joka tulee luoksemme miljoonia vuosia sitten sammuneista tähdistä ja valaisee hämärän paljastaen menneiden sukupolvien työn. Pian nousee päivä, ja siinä meidän tulee elää, tuli mikä tuli.

Toivotan teille hyvää itsenäisyyspäivää! Toivon Suomelle onnellista tulevaisuutta. Toivon teille, syksyn uusille ylioppilaille rikasta ja ainutlaatuista, onnellista elämää. Toivon meille kaikille välittävää yhteisöä, perhettä, koulua, työpaikkaa, ystäväpiiria, jossa olemme yhtä aikaa onnellisesti itsenäisiä ja toinen toisistamme riippuvaisia, rakastettuja.